Puuskaisen myrskytuulen saattelema sade piiskaa tuulilasiin Länsiväylällä. Tässä kelissä ja illan pimeässä ei odota kohtaavansa yhtään eliötä karulla valtatiellä, mutta niin vain pieni matalana jolkottava hahmo osuu auton valoihin Espoon Tapiolan kohdalla. Vaikka otus on uitetun koiran näköinen, valkoinen hännänpää paljastaa jolkottelijan ketuksi.
Kaikki tuntevat jäniksen jäljet: ensin kaksi rinnakkaista ja sitten kaksi peräkkäistä painaumaa. Hop! Jälkiä seuraamalla voi nähdä mitä eläin on touhunnut.
Löysimme huhtikuussa vanhasta ladosta ketunpesän, jossa oli viisi-kuusi pentua. Veimme ruokaa pesän lähelle, oliko se virhe? Hylkäävätkö ketut pesän herkästi, jos pennuissa on ihmisen hajua?
Ketut ovat levittäytyneet Helsingin keskustaan saakka ja niistä on havaintoja päärautatieasemaa myöten. Repolainen kuuluukin rotan ohella urbaaneimpiin nisäkkäisiimme. Myös siilejä alkaa olla Helsinginniemellä kaikkialla ehkä Kruununhakaa lukuun ottamatta.
Talkooväki nautti niin runsaasti talon juomia ja ruokia, että lopulta oksensivat. Jätökset lapioitiin kompostiin, jossa kettu oli oppinut käymään. Kun palasin talkooväkeä kyydittämästä, näin metsätiellä ketun, joka kulki hoiperrellen tien laidalta toiselle ja lopulta oksensi! Tuliko kettu humalaan?
Mökillämme Naantalin Luonnonmaalla kuului huhtikuussa puolilta öin metsästä ensin kolme klaklatusta tai klonksausta, hyvin teräviä ja äänekkäitä, sitten mielipuolisen karmea rääkäisy.
