Joko lupiinia voisi ruveta pitämään kotimaisena luonnonkasvina, kun sitä ovat kaikki tienvarret täynnä? Miten se leviää?
Kuva: jone63 / Ikkuna Suomen luontoon
Teksti: Seppo Vuokko
Joko lupiinia voisi ruveta pitämään kotimaisena luonnonkasvina, kun sitä ovat kaikki tienvarret täynnä? Miten se leviää?
Niin kauan kuin lupiinin alkuperä tunnetaan ja tiedetään, sitä ei ruveta pitämään kotimaisena, vaan se on aina tulokas. Nyt se on uustulokas. Aikaa myöten, kun uudet tulokkaat tekevät lupiinista vanhan, etuliite uus- vain karisee pois. Muinaistulokasta siitä ei tule, koska nimitys on varattu varhaisen maatalouden mukana ennen kasvitieteellisten tietojen keruuta saapuneille lajeille.
Lupiinin tärkein levittäjä on ihminen. Se ei olisi näin nopeasti asettunut tienvarsille kautta koko Etelä-ja Keski-Suomen, elleivät ihmiset olisi suoranaisesti kylväneet sitä tienvarsille. Sinne kerran kotiuduttuaan se laajentaa aluettaan myös liikenteen, ennen muuta tienhoitokaluston mukana.
Ihmisestä riippumaton leviäminen on hidasta. Kun kypsät palot kuivuvat, niihin kertyy jännitystä kuin jouseen, ja kun palon saumat lopulta pettävät, sinkoutuvat siemenet muutaman metrin etäisyydelle emokasvista. Palkojen avautuminen ja siementen sinkoilu kuuluu lupiinikasvustosta selvänä rapsahteluna loppukesän ja alkusyksyn aurinkoisina päivinä.
Muidenkaan hernekasvien kaukoleviämisestä ei kovin paljon tiedetä. Siemenet ovat kovapintaisia ja myrkyllisiä. Ehkä ne päätyvät kasvupaikkaansa kauemmaksi silloin, kun jokin suuri nisäkäs syö kasvustoa ja siemenet joutuvat versoravinnon mukana suolistoon. Siemenet kulkeutuvat ehjinä suoliston läpi ja itävät ulosteissa. Havaintoja on kuitenkin niukasti.
Lupiinin hedelmystöt ovat niin karkeatekoisia ja korkealla, että vain hirven voisi edes kuvitella niitä syövän. Siitäkään ei ole havaintoja, ei myöskään hirven ulosteista itävistä lupiineista.
🌍 Luotettavaa ja tutkittua tietoa luonnosta ja ympäristöstä Palkittua ja asiantuntevaa luontojournalismia. 🔓 Tilaajana opit tuntemaan luontoa ja eri lajeja ja saat syvällistä tietoa muuttuvasta ympäristöstämme Tilaukseen sisältyy rajaton pääsy digiarkistoon.
🌿 Tilaamalla Suomen Luonnon tuet luonnonsuojelutyötä. Tuottomme käytetään Suomen luonnonsuojeluliiton työhön.
📌 Tilaa nyt – ensimmäinen kuukausi vain 1 €!
Lehti + Digitilaus sisältää
10 painetun lehden numeroa vuodessa.
lehtiartikkelit lisämateriaaleineen (videoita, ääniä, lisäkuvia) helposti verkossa luettavassa muodossa.
Tässä juttusarjassa esitellään Suomeen hiljattain kotiutuneita vieras- ja tulokaslajeja. Osa lajeista on hyväksytty erottamattomaksi osaksi paikallisluontoa, osasta tuntuu olevan vain harmia. Lajien istutukseen ja levittämiseen liittyy toisinaan erikoisia virheitä, väärinkäsityksiä tai silkkaa huolimattomuutta.
Kanadanhanhi on meluisa, rantoja sotkeva ja aggressiivinen mökkinaapuri. Toisaalta se on myös kiintoisa tulokas, arvokas riistalintu sekä monien muiden hanhi- ja sorsalintujen isovelityyppinen suojelija. Suomen kanadanhanhikanta on reippaassa kasvussa – kannan arvioidaan jopa kaksinkertaistuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana.
Piikki- eli kissamonni on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Kissakalaksikin kutsutun uimarin selvimpiä tuntomerkkejä ovat neljä veikeää, tuntosarvimaista viiksiparia kalan kuonossa.
Valkohäntäkauris on hyvä esimerkki onnistuneesta vieraslajin istutuksesta. Laji ei ole vallannut kotoperäisten lajien elintilaa, tuonut sairauksia eikä se hirven tavoin aiheuta taimikkovahinkoja. Valkohäntäkauriista on 20 vuodessa tullut Suomen toisiksi merkittävin riistaeläin.