Ihmiset ovat aina kääntäneet katseensa avaruuteen, kun Maan pinnalla on ollut pitkästyttävää tai vaikeaa. Jo varhain taivaankappaleista haettiin apua ennustamiseen ja ajanlaskuun.
Nykyihmisen elämän edellytys on täsmälleen sama kuin esiäidillään 10 000 tai 100 000 vuotta sitten: saada hankituksi ympäristöstä aineenvaihdunnalleen välttämättömät ainekset. Keinot tähän ovat vain kulttuurisesti ketjuuntuneet ja monimutkaistuneet, itse asia on säilynyt samana. Maasta me yhä tulemme ja kuoltuamme maaksi muutumme.
Nykyihmisen luonnontuntemuksen tasosta on tapana olla huolissaan. Tarvitseeko olla? En ollut innokas luonnontutkijalapsi. En kiikaroinut lintuja, kerännyt kasviota, vaatinut päästä sieniretkille.
Anton Tšehov (1860–1904) ei ollut kulttuurihörhö vaan koulutukseltaan sekä ammatissakin toiminut lääkäri ja monipuolisesti myös luonnontieteisiin tutustunut ajattelija.
Maitohorsma peittää ihmisen ankarat jäljet ensimmäisenä. Melskeen tauottua horsmikko hiipii pommikentille ja avohakkuille. Purppurakukkien auetessa henkiin jääneet saavat huoahtaa. Sodasta selvittiin.
Maitohorsmat suojaavat myös liki jokaista autiotaloa, jonka olen retkilläni kohdannut. Vaikutus on aina sama, tutunkin talon luona, kuten tänään.
Taiteilijat rakastavat luontoa. Huomaan sen ystäväpiirissäni: oli kyse niin kirjailijasta, kuvataiteilijasta kuin muusikostakin, luonto on tärkeää. Metsään paetaan rauhoittumaan ja tuulettamaan ajatuksia. Luonnosta ammennetaan inspiraatiota, symboleita, metaforia ja tunnelmaa. Eläinten oikeudet tuntuvat tärkeiltä.
Eräs toimittajaystäväni pohtii usein, kuinka toimittaja voisi pysyä puolueettomana. Hän ei esimerkiksi äänestä lainkaan vaaleissa, koska ajattelee äänestämisen paitsi nakertavan hänen uskottavuut taan toimittajana myös vähentävän ajattelun puolueettomuutta sinänsä.
Kirjoitan tätä illalla Joensuussa. Kaksi päivää aiemmin lähdin aamulla kotoa Keravalta ja ajoin Jyväskylään. Seuraavana aamuna ajoin edelleen Jyväskylästä Perhoon, iltapäivällä Perhosta Joensuuhun.
