Nykyihmisen elämän edellytys on täsmälleen sama kuin esiäidillään 10 000 tai 100 000 vuotta sitten: saada hankituksi ympäristöstä aineenvaihdunnalleen välttämättömät ainekset. Keinot tähän ovat vain kulttuurisesti ketjuuntuneet ja monimutkaistuneet, itse asia on säilynyt samana. Maasta me yhä tulemme ja kuoltuamme maaksi muutumme.
Nykyihmisen luonnontuntemuksen tasosta on tapana olla huolissaan. Tarvitseeko olla? En ollut innokas luonnontutkijalapsi. En kiikaroinut lintuja, kerännyt kasviota, vaatinut päästä sieniretkille.
Olen aiemminkin pohtinut kolumnivuorollani luontosuhteen rakentumista. Nyt tartuin tällaiseen ajatukseen: Luontosuhde on ennen kaikkea tunneside. Sitä ei voi luoda tiedon varaan.
Eräässä haastattelussa toimittaja kysyi, mikä on mielestäni kevään hienoin hetki. Vastailin sekavia roudan sulamisesta, puroista ja kasvukauden alkamisesta.
Oikea vastaus tuli mieleeni pari viikkoa myöhemmin, kun ulkoilutin koiraa myöhään illalla.
