Oli paarma kuin paras sulhasmies,
ja kenpä nyt tarkkaan sen asiat ties,
vaikka olis ollut kosimaan menossa.

Pää oli sillä kummasti kenossa,
ja se pörisi niin kuin kehrääjän rukki,
se kaikki sai itseään pelkäämään,
joka vastaantulijaa kärsällään
paha ilkimys pökki ja pukki.
– Minä olen minä, mut muut… pyh teitä!
Ihan harmittaa, kun näenkin heitä!

Niin saapui se liki lehmä Leilaa
ja sonni Jullea, Leilan heilaa,
jotka märehtien söivät nurmiheinää
ja töllistelivät taivaan seinää.
Oli paarma nimeltä Paavali.
Se pieneksi hetkeksi istahti
nyt keskelle lehmä Leilan selkää.

Hei juu – se kiljui – en ketään pelkää!
Ja se tökkäsi Leilaa kärsällään.
Tämä antoi iskuja hännästään
ja päästi ammunnan kaikuvasti,
niin että se kuului kylälle asti.

Tuli hätä nyt käteen Paavalille,
nous siivillensä se kantaville
ja päristeli bassorumpuaan
yläpuolella nuoren ja vihreän maan.
Mutta aikansa kun oli pörissyt
ja leijaillut ja lennellyt,
se kaipasi jälleen lepoa.
Kesäruohoa syövää hepoa
se pukkasi ohitse mennessään
ja istahti Jullen otsaluulle
kuin hyväkin laulaja laulupuulle
ja pisteli pitkällä piikillään.

Mut tuostakos Julle äläkän päästi,
se mylvähti huutoon äänekkäästi
ja puski sarvensa turpeen puoleen.
Paavali joutui nyt hätään ja huoleen
vain henkikultansa parhaaks säästi
ja kiiteli nuolena kauas.

– – –